Vai mikä sen tappaa? Kuolleelta se kuitenkin vaikuttaa. Kuuntelin tässä eräänä iltana tuttavani luentoa vanhenevan naisen liikunnasta. Hän on suunnilleen samaa ikää kuin minäkin (noin 30-vuotias). Olemmeko me kolmikymppiset naiset siis niitä vanhenevia naisia? Olen pohtinut tätä jo aikaisemminkin, kun tajusin, että mieleni tekisi kovasti mieli kirjoittaa naisista, selluliitistä, rypyistä, hormooneista ja ties mistä. Tajusin samalla, että haluan olla vanheneva nainen. En mikään ikiteini. Mutta miten ollaan sitten vanheneva nainen? Miten uskotella edes itselleen olevansa jo kypsä ja ikääntynyt ja aikuinen, jos joka huoltoaseman ja kioskin kassalla saa tupakkaa ostaessa esitellä papereitaan? Tämä alaikäiseksi luuleminen on minulle jonkinlainen ongelma, ei sen tupakan vuoksi, ostan sitä niin harovin, mutta muuten. Olen huomannut, että silmieni ympärille on ilmestynyt juovia. Se tuntuu hassulle ja kivalle. Selvästi minä vanhenen ainakin fyysisesti. Henkinen ikänihän (netissä tekemäni testin mukaan) onkin jo sentään neljissä kymmenissä.

Siihen luovuuteen siis. Haluaisin siis kirjoittaa naisista, jotka ovat saaneet rasvaa lanteilleen ja ryppyjä otsaan rypistäessään sitä elämän eri käänteissä. Mutta vaikka miten olen aiheeseen syttynytkin, en pääse siitä pidemmälle. Pitäisi varmasti lähteä kansalaisopiston kirjoittajapiiriin.

Tällaista hapuilin tänään:

Vanheneva nainen
heittää arpaa
kesken elämän ruuhkavuosien
ja suostuu
katsomaan kapeita kasvojaan
ohikulkevan kaupan ikkunasta
tervehtimään itseään
kuin ystävää vuosien takaa

Vaikka tuossa äsken lähinnä intoilin niiden ryppyjen ja selluliittien kanssa, niin tietysti haluaisin todella osata kirjoittaa vanhenevan naisen sielun elämästä, elämästä ja tunteista. Mutta senhän sinä jo tajusitkin.