KOSINTOJA

 

Tunnen itseni keveäksi ja uumani kapeammaksi kuin se todellisuudessa on. Takin leveä vyö luo emotionaalisen harhan, josta pidän. Valkoinen pukee minua tänään. Tai ainakin kuvittelen niin. Ilta tuntuu kasvavan suuriksi purjeiksi, joiden avulla voisi matkustaa minne tahansa.

En matkusta kovin kauas. Kotikaupungin hiljaiset, sateiset kadut, kolme hiljaista suomalaista ja minä. Bussikuski hymyilee ujosti ja ojentaa lippuni. Olen matkalla pois kotoa, matkalla kohti ajatuksiani. Matkalla itsenäisyyteen.

Jään bussista yhtä pysäkkiä ennen kuin olisi tarvinnut ja kävelen koko kaupungin läpi vain saadakseni nauttia olostani. Saadakseni tuntea itseni vahvaksi, varmaksi ja pelottomaksi. En hetkeäkään pelkää epäonnistuvani tai nolaavani itseäni. Kadun kulmassa patiolla istuu joukko karskeita poikia. Joku viheltää hiljaa perääni, ja minua hymyilyttää. Tekisi mieli pysähtyä, kääntyä ja kertoa, että olen kolmenkymmenen ja kotona odottavat aviomies sekä kolme lasta. Ei sellaisten naisten perään vihelletä.

Kahvilassa on hiljaista. Viereisen pöydän tytöt nauravat kaunista naurua. Samaa naurua kuin minäkin joskus. Muistan selkeästi, miltä tuntui olla nuori, keveä ja täynnä elämäntarmoa. Muistan, miten selkeitä ääriviivat joskus olivat mustan ja valkoisen välissä. Kadut leveitä ja veivät sinne, minne mieli teki.

 

(Jatkuu joskus myöhemmin...)