Matkijalintu

 

 

Istut siinä taas ja tuijotat mitään näkemättömin silmin ohitseni, ja minut valtaa sama hurja tunne kuin usein aiemminkin: ohitse katsomisella sinä jätät minut ulkopuolelle piiristä, johon jollakin oudolla tavalla toivoisin kuuluvani. Liikahdan keinussani, ja sinä kallistat päätäsi auringon suuntaan, muttet sano mitään. Ajattelen sinua ja itseäni. Tunnen, että aika seisoo ja piirtää ympärillemme vierasta maisemaa. Koivuihin kasvaa tuulenpesiä, kiven pinnalle sammal. Alan hätääntyä vieraudesta ja sinusta. Olet kuin minua ei olisi.

 

Odottamatta sinä alat puhua. Toistat kauan sitten opittuja sanoja, joiden merkitys on ollut meille aina epäselvä. Maalaat lainatuin värein minut omaksesi. Sinut omakseni. Ja kuulen, miten äänesi on tasapainoinen, selkeä ja kirkas. En uskalla liikahtaa, sillä toisinaan pienetkin ärsykkeet vievät äänesi. Tänään haluan kuulla jokaisen ulkoa opitun totuuden, jollaisista olemme rakentaneet majamme. Ja sinä selvästikin haluat tänään toistaa niitä. Ne ovat kauniita sanoja. Täynnä elämää, tunteita ja uskallusta. Vaikka ne eivät sovikaan suuhusi tai silmiesi ilmeeseen, minä imen itseeni niiden kauneutta. Ja sinä kasvat suuremmaksi silmissäni.

 

Jätän keinun ja tulen eteesi polvilleni. Sinä palkitset minut hymyllä, nopealla hipaisulla. Maisema on edelleen vieras, mutta minun on taas turvallista olla. Sinulla silmissä aavistus hymyä, joka näyttää pinnalliselle. Takerrumme toistemme hiuksiin, vaatteisiin, valheisiin kuin hukkuvat. Täytämme itsemme lupauksilla, jotka saavatkin sortua huomenna. Huominen ei ole vielä. Aurinko valaisee meitä tämänpäiväiseltä taivaalta. Huokaat pitkään, ja minä tulkitsen sen toivomukseksi. Jätän sinut yksin, keinahdan hetken keinussani ja menen pois. Sinä jäät omaan hiljaisuuteesi katselemaan kauas.

 

Aamulla huomaan, ettet ole nukkunut vieressäni. Majassamme on sileä kohta sinun paikallasi. Ymmärrän, että sinun aikasi on tullut.